Kyllä sitä on joidenkin asioiden suhteen herkillä, vaikka kuinka koittaisi kasvattaa panssarin suojaksi. Äitiys on nimen omaan tällainen. Teet niin, teet näin, aina teet väärin päin. Vaikka tiedät itse toimivasi itsellesi ja omalle perheellesi parhaalla mahdollisella tavalla, joku toinen tietää aina sinua paremmin kuinka pitäisi toimia.
Minusta äitiys tai äitiyden arvostaminen ei tarkoita sitä että pitää olla kotona lapsen luona 24/7, etenkään jos perheeseen kuuluu isäkin. Alussa en olisi halunnut antaa Sofiaa edes muiden syliin, kun hänet viimein saimme kotiin. Mieheni kanssa olen silti halunnut kaiken jakaa. Vaikka ruokailu tuntui intiimiltä ja halusin itse olla edes se joka pulloruokkii Sofian, mieheni annoin kuitenkin syöttää Sofiaa. Olihan hän toinen Sofian vanhemmista.
Viime kesänä haimme Sofialle päivähoitopaikkaa kahdeksi kuukaudeksi työharjoitteluni takia, sen jälkeen sanoimme paikan irti ja lähdimme jenkkeihin. Jotenkin sitä toivo ja ajatteli, että Sofia saisi vielä olla kotona ja minä saisin pian jäädä uudelleen äitiyslomalle ja vanhempainvapaalle. Toisin kävi. Raskaudet meni kesken eikä Sofian kanssa opiskelusta tullut mitään. Olimme hakeneet uudelleen samaa paikkaa tammikuulle, mutta haluttu paikka (jossa Sofia kävi myös tilapäisessä päivähoidossa) vapautuikin jo marraskuussa. Sanottiin, että sen jälkeen voi olla ettei koko keväänä tule paikkaa auki. Otimme paikan vastaan ja Sofia aloitti päivähoidon. Minä koitin päivät opiskella itsenäisesti, kun mikään kurssi ei enää siinä vaiheessa alkanut yliopistolla järkevästi.
Joulukuussa kävimme neuvolassa.Neuvolatätin mielipiteen alle kolmevuotiaan päivähoidosta olin saanut kuulla jo aiemminkin. "Ja kun hän on vielä keskonenkin." Niin. Hän ei muistanut tai huomioinut keskosuutta kasvussa eikä kehityksessä eikä tiennyt mitään eikä välittänyt fysioterapeutin, ravitsemusterapeutin tai puheterapeutin ohjeista, mutta hän muisti ottaa keskosuuden esille päivähoitokeskustelussa. Keskustelun päätteeksi hän tokaisi sarkastisesti vain "no, onneksi Sofia ei sentään ole hoidossa kuudesta viiteen". Niin. Vaikka olenkin onnellinen siitä, ettei Sofian tarvitse niin pitkään olla hoidossa, niin koko asenne suoraan sanottuna vitutti.
Vein siis Sofian lähes joka kerta kymmeneksi päiväkodille. Kymmeneltä lapset ja hoitajat menivät ulos. Yhdeltätoista sisälle ja syömään. Kahdeltatoista päiväunille. Kahdelta lapset herätettiin välipalalle ja sen jälkeen leikkimään. Puoli neljän aikaan uudelleen ulos. Minä hain Sofian yleensä kolmen ja neljän välillä. Jos olin pitempään koulussa, mies haki Sofian puolineljältä. Sofia oli keskimäärin neljä päivää viikossa päiväkodissa, koska maanantaisin hän oli minun mukana, kun reissasimme.
Tämä järjestely sopi meille. Sofia sai leikkiseuraa ja virikkeita, joita hän selvästikin kaipasi. Sofia on erittäin sosiaalinen ja pitää ihmisistä ja myös reissaamisesta. Äiti sai lukurauhan ja itselleen virikkeellistä aivotoimintaa. Äiti sai mahdollisuuden edetä opinnoissa tai pikemmin kuroa opintoja kiinni. Mies sai virkeämmän tytön ja virkeämmän avovaimon. Näin olemme jatkaneet tähän toukokuuhun asti. Luen ja teen koulujuttuja lisää iltaisin, kun Sofia on mennyt nukkumaan. Sofia nukahtaa yleensä vasta kymmeneltä. Joskus saatan aamulla herätä kuudelta jatkamaan koulujuttujen tekemistä, jotta saan tehdä niitä hetken vielä ennen kuin Sofia herää. Nyt jäin kotihoidontuelle ja olen iltaisin suorittanut opintoja avoimen kautta, kun mies on Sofian kanssa. Kyllä. Hekin kaipaavat toistensa seuraa eikä isän seura ole yhtään sen huonompi kuin äidin. Isejä ei tosin samalla lailla syyllistetäkään kotona poissa olosta kuin äitejä.
Vaikka otsikossa asetin päivähoidon ja kotihoidon toistensa vastakohdiksi, ei asia minusta niin ole. Ei vaikka siitä riidat saakin ja julkisessa keskustelussa tuntuu olevan vain nämä kaksi ääripäätä. Meillä ainakin lasta hoidetaan sekä kotona että päivähoidossa. Ja kotona hoidetaan paremmin nimenomaan päivähoidon ansiosta. Ja äiti jaksaa paremmin nimenomaan kodin ulkopuolisten virikkeiden ansiosta.
Vaikka tiedän tämän, silti viime lauantaina kuultu kommentti tuntui pahalta. Eräs 9 kuukauden ikäisen lapsen äiti sanoi minulle, ettei voi eikä halua enää jatkossa osallistua mihinkään, kun on lapsi. Että nyt hän arvostaa lasta ja haluaa olla vain hänen kanssaan. Se oli heidän esikoisensa. "Nyt haluan olla vain kotona. Näin kolmekymppisenä sitä osaa arvostaa ihan toisella lailla lasta ja perhettä."
Ehkä niinkin. Mutta tarkoittaako se automaattisesti sitä, että minä parikymppisenä en osaisi arvostaa? Toki keskustelimme pitempään eikä tuo nyt ollut se ainoa mikä korvaan särähti. Rivien välistä kyllä sai lukea, että kun itse teen lapsen lisäksi muutankin, olen huono äiti enkä osaa arvostaa äitiyttäni. Ilmeisesti en saisi harrastaa myöskään, niin että lapsi kulkee mukanani.
Oi, miksi, miksi lapsen ja äitiyden arvostaminen on kiinni kotona vietetyistä tunneista ja äidin iästä? Myönnän, että tämä ärsyttää. Niin onnellinen olen saamastani. Niin hyvin tiedän, että lapsi tai äitiys ei ole itsestään selvyys. Tiedän myös, että äiti voi sairastua vaikka masennukseen ja riski siihen kasvaa, mitä enemmän ongelmia ja vastoin käymisiä tulee. Arvostelu on niin turhaa ja typerää.
Ja miksi ei ymmärretä sitä, että isätkin voivat olla kotona. Isätkin osaavat ja voivat hoitaa lasta. Isillä ja äideillä on sama oikeus olla kotona ja käydä harrastuksissa tai töissä. Ärsyynnyn siitäkin että pienten lasten äidit eivät saisi käydä töissä - eivät vaikka isä olisi lasten kanssa kotona.
